Äitiys Ponityttö

Äitiys on yhtä suurta seikkailua – ensimmäiset kymmenen haastevuorokautta

Pieni ponityttömme syntyi tähän maailmaan viime viikon torstaina. Toisin kuin äidistään, hänestä on ehkä tulossa ajoissa oleva henkilö, sillä syntymä tapahtui reilua varttia ennen ihanan kätilömme työvuoron päättymistä ja peräti kolmea päivää ennen laskettua aikaa.

Niin paljon kuin meilläkin on valmistauduttu vauvan saapumiseen, ovat ensimmäiset 1,5 viikkoa yllättäneet joka päivä. Tässä muutamia havaintoja, joista saattaa olla iloa jollekin muulle valmistautujalle. Tai sitten ei, koska eihän näistäkään osan olisi pitänyt olla itsellekään mitään yllätyksiä.

Vastasyntynyt ei olekaan passiivinen pötkylä

Hevosvarsat kiipeävät tolpillensa pian syntymänsä jälkeen ja ovat valmiita säntäämään pakoon, mutta ihmislapset ovat passiivisia pötkylöitä, jotka osaavat tehdä mitään muuta kuin nukkua, syödä, kakata ja huutaa vasta viikkojen ja kuukausien kehityksen jälkeen?

Ponitytön ensimmäinen elinviikko meillä nakkeiltiin tiiviisti ihokontaktissa. Vauva hengasi vaippasiltaan, äiti tai isä vieressä vähintäänkin rintakehä tai vatsa paljaana. Vauvan liikkeet ja toiminta eivät jääneet piiloon vielä liian isojen vaatteiden alle tai rajoittuneet, vaan hän sai vapaasti toteuttaa vaistojaan ja hämmästyttää vanhempiaan.

Vastasyntynyt liikkuu yllättävän paljon, kun mikään ei rajoita hänen refleksiensä toimintaa. Hän on kuin pieni kissanpentu – jos yrität hivuttautua vähän kauemmaksi, käpertyy hän kylkeesi aina vain uudestaan. Kyky hakeutua rinnalle ja liikkua silloin niin ylös, alas kuin sivulle, hämmästyttää joka kerta uudestaan.

Pieni ponityttö on myös varsin taitava kääntymään selältä kyljelleen yhdellä heilautuksella, ja esitteli taitoaan myös lääkärille kahden vuorokauden kotiinlähtötarkastuksessa. Kyljellään hän pysyy asettamalla ylemmän jalan jalkapohjan kehon edessä alustaan. “Nukuta vauva selälleen” aiheutti meille vanhemmille alkuun pientä stressiä – eihän tyyppiä voi sitoakaan alustaan. Lopulta meidän oli pakko vain vakuuttaa itsellemme, että hänessä lienee jotain evoluution tuomaa sisäistä viisautta, joka toivottavasti pitää hänet hengissä hänen itsensä valitsemassa asennossa.

Kasvun nopeus on myös ällistyttävää. Kymmenen vuorokauden ikäisenä ponityttö näyttää jo aivan suuren suurelta. Joka päivä hänen liikkeensä ovat entistä hienostuneempia ja katseensa entistä terävämpi. Jokainen päivä vauvan kanssa on erilainen eikä edellisen vuorokauden kulku vielä kerro mitään seuraavan vuorokauden tapahtumista.

Ajasta on tullut täysin suhteellista

Minulla on aina ollut taipumusta olla hieman optimistinen siinä, mitä suunnittelen jonkin ajanjakson puitteissa tekeväni. Tämä saattaa tosin liittyä hevosharrastukseen – tallillahan tekeminen ei ikinä lopu ja kullekin päivälle on pitkä lista oikeasti ihan välttämättömiä askareita, joita sitten “aika ripeällä” tahdilla vaan painetaan. Hevosten perushoidossa ei haaveilulla päästä puusta pitkälle.

Kaikki suunnitelmat ovat nyt muuttuneet utuisiksi haaveiksi siitä, mitä haluaisi tai edes pitäisi ehkä tänään tehdä. Meillä on ollut aivan ihana, minun toipumiseni mahdollistava työnjako, jossa poni-isä on hoitanut vaipanvaihdot, pesut ja kotityöt, eli minä olen käytännössä imettänyt ja yrittänyt nukkua ja syödä tarpeeksi (en olisi uskonut, että elämässäni tulisi vaihe, jossa se alkaisi käydä ihan työstä). Tämän kaiken jälkeen jää yllättävän vähän aikaa ja kauhulla odotan, miten pärjäämme viikon kuluttua, kun poni-isä palaa töihin.

Tätäkin kirjoitusta olen leiponut neljä tai viisi päivää pienissä osissa. Ensin sen piti käsitellä ensimmäistä viikkoa, sitten noin viikkoa, seuraavaksi ensimmäistä viikkoa kotona. Mahdankohan saada tätä ulos ennen ensimmäisen kuukauden päättymistä.

On ihan normaalia, että synnytyksen jälkeen ei olekaan valmis maratonille tai edes puolen tunnin kävelylle

Minä en tiedä, missä kunnossa kuvittelin fyysisesti synnytyksen jälkeen olevani. Tiesin kyllä, että olisin kipeä ja että lantionpohja ja keskivartalo vaatisivat pitkää kuntoutusta. Mutta siitä huolimatta olin rehellisesti sanottuna vähän pettynyt, kun perjantai-iltana kävin ensimmäistä kertaa itse hakemassa ruokaa hotellin ravintolasta, ja ehkä 100 metriä kävelyä sisältänyt matka tuntui ihan maratonilta.

Minähän olin huonommassa kunnossa kuin raskaana ollessani! En ollut kokenut ponnistusvaihetta kovin raskaaksi ja itse synnytyksen jälkeen olo oli ollut yllättävän ketterä, kun vauva ei enää painanut vatsassa ja olin yhä lääkityksen ja puudutteiden vaikutuksen alla. Pystyssä oleminen oli kyllä vähän huipannut, mutta olin kai jotenkin kuvitellut, että jos vain olisi kesä, niin kaikki normaalit synnyttäjät lähtevät heti kaksi vuorokautta synnytyksen jälkeen puolen tunnin vaunulenkille. Joo eivät lähde.

Myös repeymien ja episotomiahaavan paranemisvauhti ovat yllättäneet niin hyvässä kuin pahassa. Kipua hoidetaan ibuprofeiinilla (= buranaa) ja parasetamolilla (= panadolia) eikä maksimiannossa tuntunut ensimmäisinä päivinä kovin tehokkaalta. Kuvittele George Michael laulamassa “I’m just never gonna sit again”… Yllätys olikin melkoinen, kun viikon kohdalla taas kerran epähuomiossa istuin pyrstölleni eikä se enää sattunutkaan aivan infernaalisesti (jos ei nyt ihan mukavaltakaan tuntunut).

Sittemmin olen alkanut hyväksyä, että kehoni on käynyt läpi melkoisen muutoksen viimeisen vuoden aikana ja että en ole toipumassa vain synnytyksestä vaan myös palautumassa raskaudesta. Kudokset tarvitsevat aikaa venytyksestä toipumiseen ja lisäksi hermostoni tarvitsee aikaa, jotta pystyy taas hahmottamaan ja ohjaamaan tätä ihan täysin erilaista kokonaisuutta.

Tiedätkö, kun joskus nauraa oikein kovaa tai hevonen tekee jotain yllättävää, ja sitten sen pikku lirahduksen jälkeen hihität kaksin kerroin, että pissasit housuusi? Hei se ei ole mitään! Mikään ei motivoi lantionpohjan harjoitteluun yhtä tehokkaasti kuin että 34-vuotiaana yksi yskäisy tai sängystä pystyyn nouseminen pistää pissan liikkeelle ja et vaan saa sitä pysäytettyä. Siinä teille liikaa informaatiota! (Tilanne on jo parautunut, en ehkä kulje tenoissa koko loppuelämääni..)

Hei vau, aivoni ovat yhä täällä

Pään osalta puolestaan odotin aivan totaalista taantumista. Kaikki aina puhuu imetysaivoista ja toisaalta hormonimyrskyistä. Olenkin ollut aika yllättänyt, kun olo on itseasiassa aika järkevä. Viimeisten raskausviikkojen alakuloisuus jäi synnytyssaliin ja hetket, jolloin jokin yllättävä asia laittaa itkun liikkeelle, ovat olleet jotenkin niin surrealistisia tai voimakkaita kokemuksia, että on ollut helppo todeta, että tässä mennään nyt hormonit eikä persoona edellä.

Epäsäännöllinen parin tunnin pätkissä nukkuminen tietenkin tuntuu ja on hetkiä, jolloin ajatus jätättää, mutta verrattuna aiemmin elämässä koettuun totaaliseen burnoutiin tämä on ihan laittilimpparia. Puhe kulkee, motoriikka pelaa eikä tulevaisuus näytä mitenkään toivottomalta. Toistaiseksi ponitytön luovuttaminen isän kainaloon ja äidin vetäytyminen syvemmille unille tunniksi tai pariksi on riittänyt tekemään ihmeitä. Voin sitten myöhemmin ollessani pahemmin seis kaivaa tämän tekstin esiin ja lämmöllä muistella!

Apua, olen tuon tyypin äiti

Kerrotaan, että lapsen syntymän jälkeen osa äideitä salamarakastuu uuteen tulokkaaseen ja osalla taas kestää hetken ennen kuin tunteet heräävät. Olen kuullut spekulaatiota, että synnytyksessä käytettävällä lääkityksellä voisi olla vaikutusta asiaan, mutta itseasiassa poneilla näkee aivan samaa, joten taustalla lienee muutakin.

Olin jotenkin odottanut sitä salamarakastumista – vähän myös kauhulla, koska oletin, että kokemus olisi järisyttävä ja voimakas. Mutta sitäpä ei tullut vaan päällimmäisenä ponitytön syntymän jälkeen oli hämmennys. Tuliko tuo pieni ihminen todella ulos minusta? Suuren tunnemyrskyn puuttuminen on myös tuntunut pieneltä pettymykseltä. Yritän myös olla kohtuullinen itselleni – kyllähän siinä syntymän hetkellä oli huone täynnä ihmisiä, valoa ja vähän jo hoppu saada hänet ulos, joten ehkä hetkessä ei ollut niin paljon tilaa tunteille.

Sittemmin olen jo alkanut tuijotella pikku ponityttöä silmät sydäminä. Hän on ihana ja ihmeellinen! Yksi tunne kuitenkin heräsi heti. Musertava huoli ja vastuu hänen turvallisuudestaan. Kyllähän minä olen ollut vastuussa kaiken maailman elävistä otuksista, mutta tämä on aivan erilaista. Alkukantaista, järisyttävää ja musertavaamusertavaamusertavaa. Kymmenen pistettä evoluutiolle ja tarpeelle pitää jälkeläiset turvassa!

Myös imetyksen sitovuus on yllättänyt (eikä edes puhuta siitä, miten kipeää se voi tehdä!). Tiheä imu tarkoittaa sitä, että vauva on tississä kiinni aivan jatkuvasti. Ei sen takia, että maitoa ei tulisi tai hän olisi välttämättä nälkäinen, vaan koska häneen on sisäänrakennettu niin suurta viisautta, että hän tietää tällä metodilla nostattaa äidin maidontuotannon tasoa vastaamaan hänen tulevia tarpeitaan. Tunnin kohdalla puuduttaa tosi pahasti, kolmen tunnin kohdalla järki on jo lähtenyt kahvitauolle. Imetyksen hyödyistä etukäteen puhumisella on todella paikkansa – niin kivun kuin kestävyyden kanssa olisi voinut muuten lentää hanskat kehään jo monta kertaa.

Oletko nyt sitten unohtanut hevosesi?

En ole! Mutta oikeasti nämä ensimmäiset yksitoista päivää ovat kyllä olleet niin intensiiviset, että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan en ole yhtään pahoillani, että emme vielä asu samassa pihassa hevosten kanssa.

Artikkelikuvassa pienen ponitytön päivänasu lauantailta. 90-luvun heppatytön jälkeläisenä hän joutuu pukeutumaan kuin yliopistotutkija tai lama-ajan kasvattama heppatyttö itse. Mielenkiinnolla odotan, tuleeko hänestä tämän seurauksena käytännönläheinen tarvepukeutuja vai vastareaktiona muodikas trendsetteri.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

fifteen − twelve =