Hevoset

“En kyllä kehtaa” huipentuu siihen, kun pitäisi harrastaa itse kasvatetun varsan kanssa

Minulla on tavallaan ongelma. Siinä hypoteettisessa maailmassa, jossa en olisi pallovatsainen valas vaan ratsastaisin, haluaisin osallistua valmennuksiin ja kilpailuihin. Mutta omien hevosteni raahaaminen julkisille paikoille nolottaa jo ajatuksena niin, että melkein pyörryttää.

Ensinnäkin ne ihan varmasti jotenkin perseilevät. Ovat niin kuin eivät olisi ikinä omasta pihasta poistuneet. Tosiasiassa eivät hetkeen olekaan, että voisiko siitä edes moittia. Jos olet puoli vuotta (tai vuoden, kuka muistaa?) katsellut vain kotoista ponilaumaa ja arkipäivisin aina samaan aikaan ohiajavaa koulubussia, niin olisihan sitä uudessa miljöössä vaikka mitä ällistyttävää. Esimerkiksi ihmisiä.

Ja ne meidän tämänkin vuoden treenimäärät, ei niillä lihaskasvua saavuteta. Ei ole läskiäkään, mutta noiden hevosrotuisteni ulkonäköä kuvailee parhaiten “moderni urheiluhevostyyppi”. Suomeksi “kuikelo”. Joku optimisti sanoisi “näyttää vähän kenttähevoselta”. (Mutta onhan se hyvä, että vain toinen osapuoli ratsukosta on ylipainoinen?)

Kaviot eivät ole täydelliset ja olen aikalailla maailman paskin siistimään harjaa tai vuohiskarvoja. Tulemme näyttämään huolitellulta ratsukolta sinä päivänä, kun sekä hevoselle että ratsastajalle on omat stylistit. Varusteet on yrityksen ja erehdyksen kautta valikoitu sellaisiksi, jotka tuntuvat parhaiten toimivan, mutta entä jos julkisesti julistetaan, että minulla on väärät kuolaimet, turparemmi liian löysällä (tai ei ollenkaan, koska en käytä sitä kotona ja kuitenkin unohtaisin pakata mukaan) ja aivan vääränlainen satula? Hävettää jo valmiiksi!

Ja sitten se ratsastus ja treeni. Kun et ole vuosiin käynyt valmennuksissa (en suosittele, pelkkää yksinratsastusta siis) vaan joskus ja jouluna jonkun kurssin läpeensä kiltillä lainahevosella (suosittelen), niin kyllähän sitä vähän miettii, että mitähän vispausta tulee kaikesta itsereflektiosta huolimatta esitettyä. Senioriratsuni on lisäksi päivästä riippuen enemmän tai vähemmän vino, hänellä on varsinkin vähänkään jännittyessään kaikenlaisia hauskoja tapoja (kuka louskuttaa kuolainta kovimpaa tai osaa kantaa päätään vekkuleimmin kallellaan?) ja sopivassa kiimakierron vaiheessa laukannostot ovat “mielenkiintoisia” (jos tapahtuvat ollenkaan). Millainen ihminen vie sellaista julkiselle paikalle?

Ja kun luulin, että tämän nolommaksi en spekuloinnissani pääse, niin sitten on se oman kasvatuksen helmi. Tai ainoa hiekanjyvänen.

Hän on nyt kaksi. Hän on yhä ponikokoinen. Isänsä on 169 cm, äitinsä 162 cm. Keväällä kävimme ensimmäistä kertaa julkisella paikalla, hän otti alle kahden viikon kasvuspurtin ja oli langanlaiha superkuikelo. Minä vieressä kontrastina alkuraskauden turvottama superpullero. Voi taivas, että nolotti, kun katselin kuvia! Sen jälkeen hän on menestyksekkäästi kerännyt massaa ja kasvattanut massiivisen pään, mutta lisäkorkeutta ei ole paljon näkynyt. Voin kertoa, että on etsitty. Säkämitta ei häntä enää hetkauta.

Ensi vuonna hän on kolme. Olen suosiolla ajatellut, että katsomme selkään menoa joskus loppukesästä tai syksyllä, jolloin oma kehoni toivottavasti on jotenkin toimiva paketti, ja tarvittaessa hän saa etsiä sisäistä hevostaan nelivuotiskevääseen asti. Mutta tässä ensi vuotta pohtiessani olen herännyt siihen, että perustaitojen jälkeen treenit jatkuu. Onhan hänet alkujaan laitettu alulle tarkoituksena tehdä urheiluhevonen itselleni. Ehtisimmekö nuorten hevosen luokkiin? Kuinka noloa räpellystä pystyisimme niissä esittämään? Kehtaako edes yrittää?

Kun hankit hevosen, jolla on historia (ja varsinkin sairashistoria eikä mikään GP-historia), on niin helppoa mennä edes sen taakse, että tällainen tämä nyt on, olisittepa nähneet tämän vuosi tai kaksi sitten. Seniorihevosen kanssa itseasiassa jokainen ratsastuskerta on iloinen tapahtuma, koska hänen tullessaan perheeseen oli epävarmaa, onko hänestä ratsuksi enää ollenkaan. (Hei tässä yksi lisähäpeän kohde. Paljosta vetoa, että terveys pettää juuri, kun ollaan jossain julkisella paikalla?)

Mutta oma varsa. Itse satulaan laitettu. No excuses. Ihan itse on tehty kaikki virheet.

Tällaistako se on sitten oman lapsenkin kanssa?

Vaikka jostainhan se harjoittelu on aloitettava.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

19 + 9 =