Ratsastus Urheilu Valmennus

Voiko ratsastajasta tulla hyvä ilman ivaa ja huutoa?

Luin yhden ratsastajan kuvausta onnistuneesta valmennustunnista. Valmentajan kielenkäyttö oli näennäisen humoristista, mutta ronskia ja ivallista. Tämä ratsastaja koki sen hyväksi, mutta minä voin pahoin. Olen saanut tästä opetustyylistä osani minäkin. Kuten älyvapaasta suorasta huudostakin. Klassikoita ovat täysin palkein karjutut “NYT SE NISKA YLÖS!” ja “PIDÄ SE KÄSI NYT PAIKALLAAN!”. Vain askel vielä laadukkaampaan ohjeeseen “Ratsasta paremmin!”.

Minulle pahatapaiset ratsastuksenopettajat ja -valmentajat ovat yksi iso syy, miksi en ole enää kiinnostunut ratsastamaan ratsastuskoulussa, vaikka se olisi varmasti taloudellisesti, ajallisesti ja urheilullisesti nykytilannetta järkevämpää. Oman hevosen kanssa voin käytöstavattoman open kanssa viheltää pelin kerrasta poikki, mutta ratsastuskoulussa en ole voinut vaikuttaa opettajavaihdoksiin ja kynnys koulun vaihtamiseen on korkea, jos on vaikka jo maksanut koko kauden. En nimittäin siedä huutoa tai asiattomuuksia enää ollenkaan. Toleranssi on niin olematon, että en ole edes kiinnostunut ottamaan riskiä, vaikka huonot omenat ovat nykyään varmasti jo harvinainen vähemmistö.

Jotenkin olin kuvitellut, että tämän tyylinen opetustyyli olisi jäänyt jo menneisyyteen. Jopa Turun sanomat uutisoi keväällä H. Wahlmanin siistineen kielenkäyttöään (juttu on valitettavasti maksumuurin takana). Tuo juttu jotenkin nosti toiveet kattoon ja ajattelin, että elämme todella uutta aikaa. 

Välittävän vittuilun kulttuurissa mäntit on mänttejä tahtomattaankin ja heikompi kärsii 

Asia herättää minussa ehkä tunteita myös sen takia, että olen törmännyt samaan työelämässä. Olen ollut alalla, jossa on siirrytty silloin muinoin vielä varsin räävittömän teekkarielämän kiltahuoneelta tekemään töitä samojen tyyppien kanssa toimistoon ja kaikki eivät hiffanneet, että työelämään siirtyessä olisi pitänyt tarkistaa myös käytöskoodit. 

Niin sanotun välittävän vittuilun isoin ongelma on siinä, että suurimmalle osalle ihmisistä on vaikeaa tajuta, milloin on tullut mentyä rajan yli. Ja jos vittuilu on työpaikan tai hevosyhteisön kulttuurissa hyväksyttyä, on olonsa epämukavaksi tuntevan kynnys sanoa, että tämä on nyt liikaa, todella suuri. Suunsa avaaja pelkää leimaantuvansa huumorintajuttomaksi niuhoksi tai ohutnahkaiseksi herkkikseksi – varsinkin, kun nälvijäkin todennäköisesti nolostuessaan todennäköisemmin sanoo “se oli vain leikkiä” kuin “anteeksi, olet oikeassa, menin liian pitkälle”. 

Lisäksi jokaisessa yhteisössä on vielä monisyinen hierarkiansa ja erityisesti itseään vahvemmassa asemassa olevaa henkilöä vastaan on vaikea puolustautua. Erityisen ongelmallista tämä on valmennussuhteessa, jossa valmentajaa yleensä katsotaan enemmän tai vähemmän ylöspäin. 

Millainen opettaja haluaa tehdä oppilastaan tyhmemmän?

Huudon ja nälvimisen ongelma ei ole vain epämukavuus tai mielipaha vaan ihan oikeasti negatiivinen vaikutus oppimiselle. Stressaantuessamme aivomme nimittäin taantuvat primitiivisempään tilaan ja muun muassa looginen päättely ja oppiminen heikkenevät! Siis toisin sanoen kokiessamme olomme millään tasolla uhatuksi meistä tulee tyhmempiä. 

Harvalle meistä ratsastus on vain robottina opettajan tai valmentajan ohjeiden toistamista. Jos ratsastamme vain ohjauksessa, olemme todennäköisesti ratsastustunnilla jakamassa opettajan huomiota usean muun ratsastajan kanssa. Jos taas ratsastamme omalla tai vuokrahevosella, on todennäköisesti suurin osa satulassa vietetystä ajasta itsenäistä työskentelyä. Viimeistään kilparadalle mennessä ratsastaja on omillaan. Ratsastajan täytyy siis oppia toimimaan ja ajattelemaan itsenäisesti. 

Valmentaja, tue ratsastajan tunnetyöskentelyä

Yksi näkökulma ilkeän kielenkäytön ongelmallisuuteen on myös ratsastuksessa tarvittava tunnetyöskentely. Ratsastajan pitäisi olla tavallaan kylmäpäinen – pystyä vaikealla hetkellä tunnistamaan tuskastumisen tunteensa, käsittelemään se vain tunteena ja ratkomaan ongelmaa loogisesti. 

Hevoset eivät kykene suunnitteluun tai ilkeilyyn, ja niillä on aina joku syy toimia niin kuin ne toimivat. Jos toiminta on meille ongelmallista, meidän täytyy muuttaa omaa toimintaamme niin, että saamme viestittyä hevoselle, mitä siltä odotamme. Yksi Minna Tallbergin Toimiva hevonen -kirjan ihanimpia ajatuksia oli, että meidän pitäisi olla myötätuntoisia hevosiamme kohtaan ja luoda niille mahdollisuuksia onnistua (tämä ulkomuistinen lainaus on varmaan vähän sinne päin, mutta hanki tuo mainio kirja ja lue itse!). 

Minä väitän, että suurin osa ihmisistä kohtelee muita kuten heitä kohdellaan. Ilmapiiri ja käyttäytymismalli tarttuvat – jos pomo tiuskii töissä, tulee kotonakin tiuskittua perheelle – ja ketjun huomaaminen saati sen katkaiseminen on vaikeaa ja työlästä. Jos valmentaja piikittelee ratsastajaa, on kohtuutonta – ja lisäksi valtavaa energian ja resurssien hukkaa – odottaa, että ratsastaja pystyy olemaan myötätuntoinen ja kuunteleva hevostaan kohtaan. 

Ratsastaja, vaadi ammattitaitoa ja ammattimaisuutta – sinä maksat siitä!

Osa ratsastajista sanoo, etteivät halua lässyttävää jeesjees valmentajaa, joka ei vaadi mitään. Mutta vaatiminen ja piikittely ovat aivan eri asia! Piikittely on oikeastaan monimutkaista show’ta, joka vie huomiota ja energiaa itse asiasta. On ihan turha korostaa sitä, miten paskasti juuri nyt menee, vaan sen sijaan pitäisi keskittyä siihen, mitä pitää muuttaa ja mistä pitää kiinni. 

On myös ihan eri asia korottaa ääntä silloin, kun ratsastaja pitää saada reagoimaan nopeasti tai nostettua energiatasoa. Äänen volyymi ja rytmitys ovat ohjauksen työkaluja, mutta silloin kyse ei ole turhautumisesta lähtevästä rähjäämisestä.

Ratsastaja, vaadi valmentajaltasi ammattimaista käytöstä! Sinä maksat hänen ajastaan ja sitä on ihan turha tuhlata suunsoittoon ja egonpönkitykseen. 

*

Kommentoi ja keskustele! Millainen valmentaja sinulle sopii?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

17 + 9 =