Hevoset Ratsastus

Mikä sun ratsastuksessa sujuu just nyt?

Laura ja Liinu, tärähtäneet äidit.

Ote keskiviikkoisesta viestikeskustelusta ystäväni kanssa, koskien edellisen illan ratsastusta: “— ehkä ihan varovaisesti ja nöyrästi taputtaa itseäni selkään, että ei tämä nyt ainakaan ihan perseelleen ole mennyt”. Suomeksi: hevosen laukka kulki hetkittäin tosi kivasti, ponini kanssa samanlainen koko kehon kantaminen olisi enteillyt räväkkää pukkisarjaa. 

Tämä palasi mieleeni tänään, kun olin kotimatkalla tallilta. Itselläni on ollut vähän vaikea viikonloppu tehtyämme perjantaina ponitytön kanssa “pienen” kaupunkiseikkailu. Olin lauantaina aivan raato ja tänäänkin oli vielä aika vetämätön olo. Puhumattakaan vaikeuksista olla läsnä hetkessä ja omassa kehossani, mikä on tunnetusti aina hyvä juttu hevosten kanssa toimiessa. 

Hevosellakin oli huono päivä. Kroppa jumitti eikä askel oikein meinannut vetää. Johtui ehkä muutamaa päivää aiemmasta kengityksestä, vasta loppuneesta kiimasta tai sitten ihan vain sateisesta säästä ja viilenneistä öistä – hänellä kun ei ole ollut vielä takkia päällänsä. Tämä hevonen kun on ollut jossain omenapuun alla haaveilemassa silloin, kun säänkestävyyttä jaettiin, ja on jäänyt kokonaan ilman. 

(Meidän perheen muut hevosekkaat ulkoilevat nakuina melko pitkään ja senkin jälkeen kevyehköillä palttoilla. Liinu tarvitsee kuoritakin jo melko varhaisessa vaiheessa tai vetää itsensä jäykäksi pökkelöksi. Kevyeen toppaan siirrytään, kun muille vasta harkitaan pelkkää sadetakkia. Kerran olen jo hinannut häntä pitkin pihaa narun päässä varmana, että nyt on ähky, kunnes tajusin, että raukka on surkeana ja käyttäytyy oudosti, koska palelee. Koko olemus piristyi ja hytinä loppui sillä hetkellä, kun tulin karsinaan paksumman loimen kanssa. Joo, en minäkään uskoisi, jos joku muu kertoisi tätä tarinaa.)

Ensimmäiset 30+ minuuttia olivat tänään supertahmaisia ja -ankeita. Noin viisi miljoonaa pysähdystä ja temponmuutosta käynnissä. Loputon määrä tempon- ja suunnanmuutoksia kevyessä ravissa. Tolkuttomasti laukannostoja, koska laukka tuntui aivan karmealta eikä minulla riittänyt kropassa energia työstää sitä yhtä soittoa. Oma keskittyminen ei meinannut pysyä hevosessa, väsytti ja oli epämääräisen sekava olo. 

Teki mieli jättää homma kesken, mutta toisaalta kun hevonen ei varsinaisesti vastustellutkaan (hän kyllä osaa erittäin selväsanaisesti kertoa myös sen, jos ei halua liikkua), hänelläkin tuntui vaan olevan tosi vetämätön päivä. En oikein uskonut, että homma muuttuisi yhtäkkiä iloksi, mutta halusin saada edes yhteisymmärryksen kaasusta ja jarrusta kaikissa askellajeissa. Että jos saataisiin edes vähän hikeä pintaan, parempi mieli ja kroppaa hitusen auki. 

Ja kas vain, pienen pienin askelin pääsimme eteenpäin. Etanakäynnistä edes tavalliseen käyntiin, etanaravista mummoravin kautta ihan kohtuulliseen työskentelyraviin ja lopulta maltillisiin eteenratsastuksiin. Ja lopulta se laukkakin alkoi vetää, ratsun selkä nousta ja askel rullata. Pystyimme lopuksi ratsastamaan temponmuutokset laukassa, mikä tuntui suurelta saavutukselta sen jälkeen, kun alussa kaikki vaikutusyritykseni saivat reaktioksi a) ei mitään b) rikon raville. 

Miten tämä kaikki liittyy otsikon kysymykseen? Sillä, että tajusin myöhemmin, että vaikka tämän päivän treeni ei ollutkaan mitenkään loistelias vaan lähinnä sinnittelyä miinukselta jonkun toisen päivän lähtötasolle, oli siinä kuitenkin paljon hyvää. Ja sitä hyvää on usein tosi vaikea sanoa ääneen itselle tai muille. Varmuuden vuoksi roikutaan loputtomiin negatiivisissa asioissa. Siinä kaikessa, mikä on meidän ja täydellisyyden välissä. Korkeintaan todetaan, että ei se nyt tänään ihan perseelleen mennyt. Ettei kukaan vaan luule, että tässä olisi ylpeiksi alettu. 

Minä olen tällä hetkellä omassa ratsastuksessani tosi tyytyväinen näihin juttuihin:

  • Olen suurimmalti osin päässyt irti tarpeesta saada hevosen nenä osoittamaan johonkin tiettyyn suuntaan ja pystynyt antamaan hevosen suulle rauhaa. Tämä saattaa tarkoittaa, että näytämme hyvän tovin alkeistunnin osallistujilta, mutta lopputuloksena minulla on paljon paremmin liikkuva ja tyytyväisempi hevonen. Joka ei enää juurikaan louskuta kuolainta ja asettuu molempiin suuntiin! Ei ehkä kuulosta isolta jutulta, mutta meille ennen normaalia. 
  • Liinu on alkanut kuunnella istuntaa herkällä korvalla. Sellaiset asiat, jotka 1,5 vuotta sitten olisivat kuulostaneet utopistisilta, alkavat vähitellen olla meille ihan arkipäiväisiä. 
  • Olen jalan parannuttua alkanut ratsastaa sinnikkäästi paljon laukkaa, vaikka se tuntuisi vaikealta. Ja keskittynyt nimenomaisesti omaan istunnalla ratsastamiseeni ja että saisin hevoselta ihan vain kaasu-jarru-reaktiot siihen. Ja se tuntuu vähitellen tuottavan tulosta! Erityisen tyytyväinen olen siihen sinnikkyyteen ja epämukavuuden ja -täydellisyyden kestoon.
  • Ja että tällaisena sekä itselle että hevoselle vaikeana päivänä pystyn suhtautumaan meidän molempien jähmeyteen rauhassa ja lempeydellä, ja rakentamaan jumppaa pienen pienin askelin sen sijaan, että yrittäisin pakottaa hevosen hetkessä haluamaani tapaan liikkua. Hmm, tavallaan fysioterapeuttinen ajattelu on alkanut yleistyä satulaankin?

Haluankin haastaa sut miettimään hyviä asioita omassa ratsastuksessasi!

  • Mikä sulla sujuu hyvin just nyt? 
  • Mikä on se asia, mihin olet tyytyväinen silloinkin, kun kaikki muu ei ehkä mene ihan niin kuin olit toivonut ja kuvitellut? 
  • Mihin asiaan voit luottaa omassa ratsastuksessasi? 
  • Miltä tuntuu sanoittaa ääneen niitä hyviä asioita? Tai jos joku muu sanoittaa niitä sun ratsastuksesta? 
  • Tai miltä tuntuu, jos kaveri sanoittaa ääneen, mikä sen ratsastuksessa meni hyvin?
  • Milloin viimeksi analysoit oman ratsastuksesi onnistumisia?
  • Milloin viimeksi sanoit ääneen, kun kaveri onnistui?

Koska ei se hyvien asioiden ääneen sanominen aiheuta pahoja asioita, ne huonot jutut tapahtuisi joka tapauksessa. Sen sijaan hyvien asioiden ääneen sanominen auttaa tunnistamaan onnistumisia ja lisää tyytyväisyyttä ja onnellisuutta. Ja minusta ainakin olisi hirveän kivaa olla onnellinen!

Artikkelikuvassa kaksi vetämätöntä äitiä. Tukka sekaisin, päähineet vinossa, aina vähän räjähtäneinä kuvissa. Toisella vauva, toisella jo iso teini, mutta se ei ole vieläkään tajunnut muuttaa pois kotoa. Ja jumpata pitäis.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

nineteen − seven =