Poniäiti

Onko minussa riittävästi itseironiaa poniäidiksi?

Tarve kirjoittaa heräsi joskus kesän lopuilla. Olin niin turhautunut moneen asiaan raskaudessa. Samanaikaisesti se, että en voinut enää kiivetä itse satulaan, vapautti aikaa itse ratsastuksesta sen ajattelulle. Niinpä purin tuntoja valmiiksi talteen – energiaa blogin julkaisulle ei siinä vaiheessa ollut tosiaankaan. Kävin töissä ja sittemmin koulussa, välillä tallilla, ja muun ajan nukuin tai makasin ameebana täydessä aivosumussa. Raskaana oleminen oli superkurjaa. Siitä lisää joskus myöhemmin.

Kun syksyn myötä aloin palata takaisin henkiin, ajatus julkaisemisesta heräsi uudestaan. Mutta blogin kirjoittaminen on niin kamalan egoistista! Eikä kukaan 2018 enää kirjoita huvikseen, vaan pitäisi olla julkaisusuunnitelma ja markkinapotentiaalia tai ties mitä. En ole ajatellut tehdä tästä työtäni.

Raskauden aikana erilaiset keskustelupalstat ja muiden tiineiden blogit ja kirjoitukset ovat kuitenkin antaneet lohtua, voimaa, vertailupohjaa ja reflektiopintaa. Eikä pelkkä omaan jemmaan kirjoittaminen tuntunut enää tyydyttävältä. Joten pieni (vähän egoistinen) toiveeni onkin, että jollain omien höyryjen päästelylläni olisi jollekin toiselle arvoa vertaistukena.

Poniäiti? Pilailetko?

”Poniäidillä” on ratsastuspiireissä harvoin positiivinen kaiku. Poniäidit ovat kilpailupaikoilla lapsensa oikeuksia tiikeriemon lailla puolustavia pelottavia naisia. Tai niitä täyshoitotallin hyväntahtoisia hassuja äitejä, jotka ovat jonain pimeänä hetkenä kuvitelleet, että on hyvä idea ostaa lapselle poni, ja sitten olleetkin jo kalliissa koukussa. Poniäidin tietotaito ei välttämättä ole huikea tai ainakin häntä törkeästi aliarvoidaan, ihan vain koska hän on poniäiti. Poniäidit kuljettavat ja kustantavat, he ovat yksi koko lajia elossa pitävä palanen, mutta heihin suhtaudutaan pakollisena pahana. Että kuka hullu haluaa kutsua itseään poniäidiksi?

Kun saimme tietää, että meidän perheeseen on tulossa kolmas ihminen, oli ensiajatus, että hänestä tulee tottakai pieni poniharrastaja! Sopivan ensiponin kanssa on jo alustavat treffit sovittuna, ja ystäväni melkein toi Walesin tuliaisena pienet kermanväriset ratsastushousut. Hitsin hieno kilpaponikin olisi toisella ystävälläni kasvamassa. Tulevaa poni-isää saattoi jo vähän ahdistaa. Varsinkin, kun häntä kutsuttiin poni-isäksi.

Minä en kuitenkaan aio pakottaa lasta valitsemaan tätä harrastusta. Hän tulee varmasti olemaan marinoitu tallielämässä – koska sattui saamaan äidikseen parhaiten hevosten parissa viihtyvän hullun naisen. Minulle hevoset ja ratsastus ovat henkireikiä ja tottakai toivon, että lapsi jakaisi saman rakkauden. (Fiksumpaa olisi varmaan toivoa hänen innostuvan jostain vähän edullisemmasta ja ekologisemmasta henkireiästä.) Löytäisi hevosten seurasta sen rauhan ja läsnäolon, mitä ne voivat tarjota.

Jonkin aikaa asiaa pureskeltuani nimittäin tajusin, että niin kauan, kun en aivan totaalisesti tärähdä ja ala leipoa lapsiparasta kilparatsastajaa, voin laittaa enemmän paukkuja omaan kehittymiseen ja treeniin. Vauvajoogassa tai taaperoiden temppukerhossa vanhempi ja jälkeläinen harrastavat yhtäaikaisesti, mutta talliympäristössä menee vuosia, ennen kuin lapsi voi toimia itsenäisesti ja turvallisesti. Jos lapsi poniharrastaa, niin itse harrastat sitten joskus yön pimeinä tunteina. Sori bebe, ponit taitavat pysyä ensisijaisesti äidin juttuna. (Oikeastihan tämä on vain superovela aivopesumetodi, sillä lapset eivät kuulemma ikinä innostu siitä lajista, mitä vanhemmat haluaisivat heidän harrastavan.)

Poninomistaja, äiti, poniäiti? Jos poniäitiys nyt vielä tuntuu hauskalta vitsiltä, voi olla, että kymmenen vuoden päästä joku muu nauraa parhaiten.

Artikkelikuvassa tuolloinen ponitäti ja perheen ponijäsen lumisella pellolla maaliskuussa 2017. Jos joku olisi silloin kertonut, että reilun vuoden päästä vatsassani kasvaa mahdollinen tuleva poniharrastaja, olisin tikahtanut nauruun. Keltainen ratsuni oli ainoa, jolla oli vauvasuunnitelmia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

seven − three =