Raskauden jälkeinen kuntoutuminen Ratsastus Tavoitteet Urheilu

Poniäidistä (poni)urheilijaksi – osa I

Ponityttö Leppävaaran urheilupuistossa

Tämä tilannepurku on jatkoa Voiko aikuisena alkaa urheilijaksi? -tekstille. Ehkä tämä saa jonkun miettimään, mistä oma harjoittelu rakentuu. Tai tajuamaan, miten hyvin omat asiat loppujen lopuksi ovatkaan!

Olin kirjoittanut edellisen version tästä tekstistä kuukausi sitten, kun synnytyksestä oli kolme ja puoli kuukautta :D Siinä teille vauva-arkea! Oikeastaan on hyvä, etten ollut ehtinyt silloin viimeistellä tekstiä, koska ajatus on kypsynyt ja olen nähnyt käytännössä, miten motivaatio kantaa ja millaisella joustavuudella joudun “projektiini” suhtautumaan.

Myös nyt, neljä ja puoli kuukautta synnytyksen jälkeen, “Mitä voin tehdä tämän unelman eteen juuri nyt?” on helppo kysymys. Kehon ja kudosten palautuminen on vielä luonnostaan kesken ja kaikki harjoittelu tapahtuu kuntoutumisen vinkkelistä. Se, mitä ratsastajat kutsuvat oheisharjoitteluksi, on tällä hetkellä paljon oleellisempaa kuin hevosen selässä istuminen.

Jos sen ultimaalisen unelman saavuttaminen on vähän kuin kävelymatka Helsingistä Pekingiin (Utsjoen kautta), ovat tämän hetken ensiaskeleet yksinkertaiset.

Fysioterapeuttinen harjoittelu

En ole eläissäni noudattanut fysioterapeutin ohjeita yhtä tunnollisesti kuin tänä keväänä!

Äitiys- ja lantionpohjafysioterapeutti Sara auttoi minua jo raskausaikana pysymään kasassa ja on ollut aivan kullanarvoinen myös tässä synnytyksen jälkeisessä kuntoutumisessa. Käytännössä harjoittelu on lantionpohjan ja keskivartalon yksilöllistä kuntoutusta, ja sillä on ollut iso vaikutus paitsi kehon toimintaan ja jäntevyyteen myös omaan pystyvyyden tunteeseeni.

Liikkuvuusharjoittelu

Erään fysioterapiakäynnin yhteydessä esillenoussut lonkkieni varsin kehnoksi mennyt liikkuvuus toimi hyvänä “nuijalla päähän”-herätyksenä ja aloin sen jälkeen tehdä runsaasti koko kehon dynaamista liikkuvuusharjoittelua. En oikeastaan edes tiedä, miksi raskausaikana lakkasin tekemästä sitä, ehkä pelkäsin tekeväni keholle jotain hallaa.

Harjoittelu on auttanut sekä vauva-arjen tuomiin jännityksiin ja vinouksiin että sellaisiin jumeihin, joita saan kävelystä tai ratsastuksesta kehon väsyttyä. Nyt on niin ihanan helppo viisastella, että jokaisen ratsastajan pitäisi tehdä liikkuvuusharjoittelua!

Peruskuntoharjoittelu

Kuulostaako hienolta? Toisin sanoen kävelen, kävelen, ja sitten vielä vähän kävelen. Kävelyä suositellaan synnyttäneille äideille palauttavana liikuntana, mutta ennen kuin pääsin aloittamaan fysioterapeuttisen harjoittelun Saran kanssa, kävelin itseni vain kipeämmäksi. Vauvan kanssa on myös ongelmana, että ainakin toinen käsi on vaunuissa kiinni, kun parempi olisi, että kädet pääsisivät liikkumaan vapaasti.

On kuitenkin parempi kävellä kuin olla kävelemättä! Pystyn tällä hetkellä kävelemään noin tunnin ennen kuin kehoni alkaa väsyä, tekniikka pettää ja jonnekin sattua. Yleensä olemme silloin 20-30 minuutin päässä kotoa :D Lisäksi olen ihan hurjan ylpeä ja tyytyväinen, että pystyn nykyään tarvittaessa myös kävelemään vähän reippaampaa tahtia jäntevästi ja ilman, että koko keho alkaa vispata joka suuntaan kuin hajoamaisillaan oleva Liikkuva linna!

Ja se, että puhelin unohtuu vaunujen tarvikelaukkuun eivätkä askeleet kirjaudu askelmittariin, tuntuu aina pieneltä takaiskulta. Laskemattomilla askelillahan ei tunnetusti ole terveysvaikutusta?

Lajiharjoittelu

Olen tänä keväänä päässyt satulaan korkeintaan yhtenä päivänä viikossa, kun olemme lähteneet tallille koko perhe. Nyt olen pääsemässä kahteen kertaan viikossa ja tänä vuonna millään tavalla realistinen maksimi on kolme kertaa viikossa, ehkä joskus jopa neljä. Rajoitus tulee ihan puhtaasti suurista etäisyyksistä ja ajankäytöstä. Meillä ei täällä pääkaupungissa ole oikeastaan ollenkaan tukiverkkoja, joten kaikki meidän perheessä tapahtuu vauvan ehdoilla ja vanhempien aikatauluja yhteensovittamalla.

Kiipesin satulaan ensimmäisen kerran viisi viikkoa ponitytön syntymän jälkeen ja ratsastin alussa lähinnä käynnissä, edes ravi tuntui pahalta. Ensimmäisen kerran laukkasin kolmen kuukauden kohdalla, mutta etenemisen hurmoksessa aloin hoppuilla ja ratsastin parin seuraavan viikon aikana jumiin ja kipeäksi sekä itseni että ratsuni. En ole järin ylpeä tästä saavutuksesta ja nöyränä olen palannut järjestykseen, jossa hevonen jumpataan avuille, tasapainoon ja notkeaksi melko pitkässä käyntityöskentelyssä. Ravissa ja laukassa työskentelemme, jos meillä ei ole kiire ja jos kuskin keskivartalon hallinta riittää.

Tämä asia hämmentää minua tosi paljon. Tunnen ihmisiä, jotka ovat pystyneet palaamaan melko täyspainoiseen ratsastukseen paljon nopeammin. Ottiko kehoni raskauden oikeasti niin paljon raskaammin (hihi) kuin muilla, onko minulla paremmin aikaa kuunnella kehoani (koska luojankiitos toimeentuloni ei ole kiinni hevosen selässä istumisesta), olenko minä vain tosi mukavuudenhaluinen vai (johtava teoria!) onko eri ihmisten palautumisprosessi nyt vaan eri tekijöiden summana niin yksilöllinen. Tiedän, ei pitäisi vertailla.

Lepo ja jaksaminen

Raskausaikana minua ärsytti “lepää kun vauvakin nukkuu, kotityöt ja kaikki muu voi odottaa”-neuvot, en minä halua vain elää ja hengittää vauvaa, haluan tehdä myös omia juttuja. En kyllä myöskään tiennyt vauvoista juuri mitään. He ovat paitsi ihania, myös tosi intensiivisiä tyyppejä. Nukkumishommissa hyväuninenkin vauva yleensä herää jossain vaiheessa yötä. Vauvan kanssa eläminen ja oleminen on usein vähän hengästyttävää!

Tästä olenkin kaikkein ylpein! Jos olemme kotona, kun ponityttö nukkuu päiväuniaan, kömmin usein viereen nukkumaan itsekin. Entisessä elämässäni olisin pitänyt tätä ihan käsittämättömänä ameebailuna, mutta tämä kevät on opettanut, että pikkuvauvan äiti tarvitsee kaiken mahdollisen levon pysyäkseen toimintakykyisenä.

Myös kaikki harjoittelu menee täysin levon ja vireystilan ehdoilla. Koen, että mikään muu ei ole järkevää, sillä elän kokoajan riittävän palautumisen rajoilla. Jos väsyttää, teen vähemmän toistoja tai jätän tekemättä. Kävelen sitä vauhtia, mikä tuntuu sinä päivänä hyvältä. Silmät ristissä väkisin teen oikeastaan vain lempeää liikkuvuusharjoittelua silloin, kun tunnen, että se edistää yöunia tai seuraavan päivän toimintakykyä.

Ratsun treenit

Tämän hetken treenikumppanini on 17-vuotias rouvahevonen Liinu, jolla on monimuotoinen terveys-sairaus-historia takanaan. Näiden ongelmien siivittämänä hän tuli meidän perheeseen äiti- eikä tosiaankaan urheiluhevoseksi, mutta kaikkein yllätykseksi liikkuvainen pihatto- ja laidunelämä ponien kanssa teki suorastaan ihmeitä hänen toimintakyvylleen ja tämä nykyinen harva harrastustahti on onneksemme ollut mahdollinen. Jokainen päivä, jona voin harjoitella hänen kanssaan, on iloista bonusta ja syy olla kiitollinen!

Hän oli raskauteni ja synnytyksen takia seitsemän kuukautta täysin oloneuvoksena ja vaikka pysyi hyvin itsenäisesti liikkuvaisena, pääsi kunto tietysti jonkun verran laskemaan. Se ei varsinaisesti kuitenkaan ole mikään ongelma, koska heikoin lenkki (minä) on niin paljon heikompi. Hän saakin siis jatkaa onnellista laumaelämäänsä ja harjoitteluksi riittää osallistuminen minun kuntoni ja koordinaationi palauttamiseen.

Entä valmennus? Tavoitteet? Aikataulut?

Valmentautuminen olisi ihanaa! Ja tarpeellista! Se kuitenkin vaatisi hevosen pakkaamisen autoon ja muualle ajamisen eli monta tuntia aikaa ja se on juuri nyt luksusta, johon ei vain kertakaikkisesti ole resursseja. Minun aiemmat valmentajani ovat myös kaikki Tampereella (ja CR-opet vielä kauempana) ja uuden valmentajan etsiminen on ehkä yksi stressaavimmista asioista, mitä osaan ratsastukseen liittyen kuvitella.

Tiedostan, että valmennuksen puute on potentiaalinen katastrofin alku tai ainakin etenemisen este ja jossain vaiheessa tästä tulee kipukohta, joka on vain ratkaistava. On todellakin onni onnettomuudessa, että tässä kohtaa painotus on niin vahvasti oheisharjoittelussa ja hyvin pieni osa työstä tehdään hevosen selässä. Pientä laastaria saa myös videoinnilla ja omalla analyysilla, mutta eihän se välitöntä palautetta korvaa ja oma haasteensa on saada joku sinne kameran taakse. Tätä kirjoittaessakin meinaa iskeä epätoivo, mutta miten se nyt menikään: “mitä voin tehdä tämän unelman eteen juuri nyt?”.

Samasta syystä en ole myöskään asettanut mitään konkreettisia tavoitteita lähitulevaisuuteen. Tämän hetken olosuhteet nyt vain vaativat joustavaa ajattelua ja yllätysten sietokykyä. Jos pääsen starttaamaan jonkun helpon kouluradan tänä vuonna, ovat kaikki odotukseni jo ylittyneet. Tällä hetkellä leijumiset tulevat siitä, kun askeleen kokoaminen ja pidentäminen ravissa onnistuu pelkällä istunnalla. Siirtymiset laukasta raviin ja käyntiin ilman oman kehon leviämistä olisivat aivan fantastinen juttu. Tai että erinäiset selän osat eivät kipeytyisi ratsastuksesta, kun joutuvat kompensoimaan keskivartalon koordinaation ja voiman puutteita. Nämä olkoot tämän vuoden tavoitteeni!

… (tähän sopisi sellainen silmienpyörittelyhymiö)

Siis, tavoitteeni tälle kesälle:

  • Selkä ei kipeydy ratsastuksesta
  • Tasapainoiset laukka-ravi-siirtymiset (hevonen ei ole ongelma)

Että reipasta marssia kohti Utsjokea vaan!

Artikkelikuvassa ponitytön kanssa Leppävaaran urheilupuiston kevätauringossa. Siis kävelyä, kävelyä ja vielä vähän kävelyä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

twenty − 4 =