Hyvinvointi Terveys Uni

Uni – parasta, mitä rakkaalleen voi antaa

Puhutaanko vielä unesta? Kirjoitin kohta vuosi sitten, miten unenpuute tuhoaa ihmisen. Kuten kirjoituksesta ehkä saattoi aistia, olin aika unenpuutesooseissa – suorastaan aivan ratkeamispisteessä. 

Pari viikkoa tuon kirjoituksen jälkeen meillä päästiin kuitenkin aloittamaan yksi aivan mahtava juttu, nimittäin unikoulu! Anteeksi, kaikki väsyneet pienten ihmisten vanhemmat, jotka Google ehkä viskasi tänne – tämä postaus ei sisällä yksityiskohtaisia ohjeita sellaisen toteuttamiseen, sillä muistijälkien määrä tuolta ajalta on aika vähäistä.

Sen verran kuitenkin muistan, että …

  • Olin niin väsynyt ja sekaisin, että ajatus mistään muutoksesta tuntui ylivoimaiselta ja aloin viime hetkellä hinnata. Onneksi perheen toimintakykyisempi aikuinen vaati, että pysymme suunnitelmassa. 
  • Isimies oli kesälomalla ja hoiti koko homman. Minä siirryin nukkumaan meidän työhuoneeseen. 
  • Se oli ehkä ihan tavallinen unikoulu, joka vaati ennenkaikkea sinnikkyyttä. 
  • Unikoulu piti toistaa uudestaan noin kuukauden jälkeen ja vielä kolmannen kerran joskus yksivuotissynttäreiden paikkeilla. Jokainen kerta oli edellistä helpompi. 

Muutos oli aivan huikea. Pystyin taas ajattelemaan! Pystyin puhumaan! Pystyin kirjoittamaan! Olin saanut ihmisyyteni takaisin! Muistaakseni (ehheh) nukuin yksin heinäkuun lopulta jonnekin joululomalle. Joululomalla kävin kokeilemassa yhdessä muun perheen kanssa nukkumista, totesin yhtä herääväni jokaiseen rasahdukseen, ja palasin takaisin vierassänkyyn. 

Tammikuussa tapahtui seuraava unimullistus! Olin harjoittelussa ja työkaverini suositteli lasten silikonisia uimakorvatulppia unen rauhoittamiseen. En oikein pidä korvatulpista, mutta maattuani taas muutaman illan kuuntelemassa jokaista ulkona putoavaa vesipisaraa vasten tahtoani, olin valmis kokeilemaan. Paketti neonoransseja silikonilöllyköitä löytyi apteekista eivätkä ne itseasiassa tuntuneetkaan korvissa niin ikäviltä. 

Mikä hiljaisuus, vain päänsisäistä kohinaa ja vaimeita ääniä. Aivoni suostuivat vihdoin rauhoittumaan ja lopettivat koko maailman skannaamisen. Ja nukuttuani muutaman viikon (tai ehkä kuukauden?) tulpat korvissa, pystyin vihdoin palaamaan samaan huoneeseen perheeni kanssa. 

Pääasiassa isi nukkuu yhä lähempänä pinnasänkyä, toimien vähän kuin äänivallina minun ja ponitytön välissä, mutta nykyään minäkin pystyn nukkumaan ihan kohtuullisesti lähietäisyydellä lapsestani. Loppukeväästä käänsin vielä ponitytön sängyn 90 asteen kulmaan meidän sängyn kanssa, ja nyt hän on enemmän omassa tilassaan sänkynsä päädyn takana, mikä on tuntunut vähän rauhoittavan hänen untaan. Oma huone ei meidän nykyisessä kodissa ole mahdollista, ja toisaalta minusta on mukavaa ja turvallisen tuntuista, että koko perhe nukkuu yhdessä. Se on myös karsinut puhelimenkäytön sängyssä kokonaan pois, mikä on mielestäni aivan mahtava juttu. 

Mietitkö, miten äidin unihemmottelu vaikutti isiparkaan? On ollut aikoja – kuten se unikoulu – jolloin hän on ollut aivan järkyttävän väsynyt. Ponityttö on kuitenkin pääasiassa herännyt korkeintaan kerran tai pari yössä, ja isi on selvinnyt herätyksistä paljon pienemmin vahingoin kuin minä. Itse jäin aiemmin helposti skannaamaan kaikkea ähinää ja jokaista inahdusta, mikä hormoniheittelyiden sun muiden lisäksi varmasti johtui ihan vain siitä, että monta kuukautta tehtäväni olikin reagoida niihin ähinöihin ja inahduksiin. Lisäksi, jos on vaikeampi kausi ja isin energiatasot meinaavat laskea, vaihdamme ykkösherääjän rooleja tai järjestämme isille aamulla pidemmät unet. Kun en ole enää itse koko ajan ihan reunalla ja hälytystilassa, ei yksi tai kaksi huonompaa yötä aiheuta kuin ihan normaalia väsymystä.

Vaali unta – ja vaali rakkaidesi unta

Jos joku tuore, väsynyt vanhempi (kaiken tämän jaarittelun jälkeen) vielä lukee tätä, haluaisin vain sanoa, että tehdää unesta teidän perheen tärkein asia. Erityisesti pitäkää huoli, että kaikki saavat lepoa. 

Tosi usein kuulee, että äiti valvoo vauvan kanssa, koska isi on herkkäuninen ja hänellä on tärkeä työ, mutta jos se työ ei varsinaisesti ole ihmishenkien pelastamista, niin hei oikeesti. Jos oikeasti yhtään rakastat sitä väsynyttä ihmistä, haluat saada sen lepäämään. Ja jos äidin kanssa on vauva-arjen keskellä vähän ryppyjä rakkaudessa, niin ehkä rakastat edes sitä omaa jälkeläistä ja haluat, että hänestä huolehtiva ihminen on järjissään ja toimintakykyinen.

Jos eläisin vauvavuotta uudestaan, tekisin ainakin nämä: 

  • Nukkuisin edes yhden yön viikossa toisessa huoneessa, jos vauva vain söisi pullosta ja toisen vanhemman olisi mahdollista heräillä, ja ehdottomasti käyttäisin niitä korvatulppia.
  • Yrittäisin olla vähemmän reipas ja haalisin apua joka suunnasta. Näennäisesti sivistyneestä kommunikaatiosta huolimatta meillä ei oman neuvolatädin kanssa kemiat jotenkin kohdanneet enkä saanut sanottua, että olen hetkittäin aivan katkeamispisteessä. (Joissain kunnissa ensisynnyttäjät saavat lähtökohtaisesti muutamia tunteja kotiapua. Meillä täytetään netissä lomake, että voisiko joku ottaa yhteyttä ja on pitkä lista, mihin apua ei saa käyttää, ja josta tulee tunne, että pitäisi olla äärimmäisessä henkeä uhkaavassa kriisissä… Kun eli ihan rajoilla, tunsi kohtuullisen yön jälkeen voivansa erinomaisesti ja selviävänsä tästä kuitenkin. Huono yö vei taas reunalle, mutta silloin apua olisi pitänyt odottaa useampi päivä.)
  • Meillä ei asu perhettä lähellä, mutta siitä huolimatta pyytäisin ystäviltä ja perheenjäseniltä, voisiko joku viedä vauvan vaikka tunniksi kävelylle, että pystyisin nukkumaan. Avun pyytäminen ja vastaanottaminen tuntui tosi vaikealta ja toisaalta tunnistan itsekin, miten vaikeaa on änkeytyä avuksi jonkun toiseen arkeen. 
  • Aloittaisin unikoulun aiemmin. Minä halusin olla lapsentahtinen, olla aiheuttamatta traumoja, olla hyvä vanhempi. Mutta kokonaiskuvassa hyvinvoiva äiti voisi ehkä kuitenkin olla yöimetyksiä tärkeämpi asia lapsen ja perheen kokonaishyvinvoinnille. 
  • Jos joku ikinä kommentoisi kotini sotkuisuutta, antaisin mopin käteen tai siivousfirman puhelinnumeron sen sijaan, että alkaisin siivota enkä levätä. 

Nykyään meillä nukutaan ihan kohtuullisesti. Heräämisaikaa ei aina voi itse päättää, mutta se on onneksi yleensä lähempänä seitsemää kuin puoli kuutta. Toisinaan toinen vanhempi nousee taaperon kanssa ja toinen saa jäädä vielä nukkumaan, ja aikuisten päiväunet on todellakin sallittu! Tekemistä olisi kuitenkin aikuisten ihmisten nukkumaanmenoajoissa, mutta se onkin varmaan jo ihan oman pohdinnan paikka. 

Miten teidän vauvavuonna nukuttiin? Miten sinä evästäisit tuoreita vanhempia oman levon maksimointiin?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

one × three =