Ratsastus Tavoitteet Urheilu

Voiko aikuisena alkaa urheilijaksi?

Poniäiti ja poni Ponibreedersissä 2011

Äitiys on pakottanut naisen laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Kun yhtään mihinkään (muuhun kuin imettämiseen, vaipanvaihtoon ja vauvan kanssa höpsöttelyyn) käytettävissä oleva aika on rajallista ja lamaannuttava keskeytyksen mahdollisuus leijuu ilmassa koko ajan, sitä alkaa ihan tosissaan miettiä, mikä on itselle oikeasti kaikista tärkeintä.

Minun listani (jossa 2. – 4. sijojen järjestystä ei ole ehkä mietitty kovin syvällisesti) näyttää tällä hetkeltä tältä:

  1. Meidän perhe: ponityttö ja poni-isä <3
  2. Ratsastusurheilu ja meidän perheen kavioeläimet
  3. Fyssariopintojen saattaminen loppuun.
  4. Yhteyden säilyttäminen minulle ja meidän perheelle rakkaisiin ja tärkeisiin ihmisiin, niin uusiin kuin vanhoihin ystäviin.

Olen ajoittain ajatellut varsinkin hevosia ja ratsastusta aivan järjettömän paljon. Jo ponitytön ensimmäisinä viikkoina, kun energiaa ei riittänyt millekään muulle kuin vauvan kanssa selviämiselle, vaelsivat ajatukseni hiljaisempina hetkinä tallille hevostemme luo. Sinänsä tämä jatkuva ajatustyö ei mitenkään poikkea aiemmasta, mutta nyt, kun en voi vapaasti tehdä, mitä huvittaa, minulle on kirkastunut, että haluan käyttää aikaani juuri hevosiin. Enkä vain hevosten kanssa hengailuun vaan ratsastukseen ja vielä kunnianhimoisesti. Olen tajunnut, että minä haluan urheilla, minä haluan asennoitua urheilijaksi!

Voisi ehkä sanoa, että se juna meni jo, mutta väliäkö sillä. Ratsastajien aktiiviura voi kestää huomattavan pitkään ja hei camoon, ei tässä nyt mihinkään olympialaisiin olla tähtäämässä. Minun hattaranhöttöinen unelmani on kouluratsastusta GP-tasolla, silleen mukavasti kotimaan rajojen sisällä. Tähän asti unelma on ollut tiukasti “turha edes kuvitella ilman lottovoittoa”-lokerossa ja tavallaan niin saavuttamaton, että on ollut turha edes tehdä mitään sen eteen. Voi hyvinkin olla, että ilman sitä lottovoittoa (tai sen kanssakaan) se on yhä edelleen mahdoton toteuttaa, mutta tänä keväänä olen tajunnut, että jos jään odottamaan jotain ulkoista ihmettä tapahtuvaksi, en ainakaan pääse ikinä yhtään lähemmäksi.

Mikä sitten on muuttunut tämän oivalluksen myötä? Asenne! Sen sijaan, että märehtisin tilanteen mahdottomuutta (no, kaikenlaisia heikkoja hetkiä on kyllä ollut), olen alkanut kysyä itseltäni, mitä voin tehdä tämän unelman eteen juuri nyt. Ja tämä on yhtäkkiä alkanut kantaa paremmiksi valinnoiksi niin syömisen, lepäämisen kuin liikkumisen osalta. Ja tunteeksi siitä, että olen edes hitaasti menossa jotain kohti. Ei miksikään armottomaksi piiskaamiseksi (on tässä edelleen nautittu suklaata ja 3 kaverin jäätelöä ← suosittelen!) vaan iloksi siitä, että ainakin yritän.

Mitä se urheilijuus edes on?

Minulle urheilija on joku, joka tavoittelee parhaita mahdollisia tuloksia omassa lajissaan ja päämääränsä edistämiseksi vaalii ja kehittää sitä kaikista tärkeintä urheiluvälinettään – omaa itseään. Urheilija huolehtii ravinnostaan, monipuolisesta harjoittelusta ja taitojen kehittämisestä sekä tärkeimmästä, unesta ja levosta. Ihmisurheilussa valinnat eivät välttämättä ole terveyttä edistäviä, vaan tärkeän tavoitteen saavuttamiseksi voidaan tehdä terveydelle huonoja päätöksiä.

Hevosen kanssa urheillessa ratsastaja toimii myös hevoskumppaninsa aivoina – huollettavia urheilijoita onkin yhden sijaan kaksi. Äänettömän yhtiökumppanin puolesta ei myöskään voi tehdä terveyttä rikkovia päätöksiä vaan hevosesta on pidettävä parasta mahdollista huolta. Sinänsä lajissa, jossa ihmisurheilija voi olla aktiivinen vielä eläkeikäisenäkin, ei ehkä ole järkevää rikkoa itseäänkään.

Koska tässä ei nyt olla hakemassa huipputuloksia ja nopeaa kehitystä verenmaku suussa tai paksua lompakkoa heilutellen, vaan ennemminkin lempeästi etsimässä ja pitämässä suuntaa pitkällä (ja hitaalla) matkalla, on itseni kohdalla kyse oikeastaan aika pienistä asioista, käytännössä terveellisemmästä ja liikkuvammasta elämästä. Minua vähän hymyilyttääkin, enkö muka voisi tehdä näitä valintoja ilman ajatusta, että edistän tässä omaa urheilijuuttani.

Kuitenkin suurin osa meistä kipuilee niiden parempien valintojen kanssa, koska on varsinkin pitkäaikaisesti tosi vaikea ajatella, että jättämällä tuon pikavoiton (ihanan sokeribuustin tai passivoivan some-addiktion) väliin voin paremmin huomenna tai kymmenen vuoden päästä. Joten väliäkö sillä, millä saa tehtyä terveellisempiä ja siinä hetkessä vähän epämukavia valintoja, jos niitä lopulta onnistuu tekemään ja vielä ilon kautta.

Miten sinä identifioidut ratsastajana?

Olen ratsastanut yli 25 vuotta. Suurimman osan siitä vain, koska se on ollut hauskaa, mutta vuosia myös niin, että olen kuvitellut tekeväni sitä jollain tavalla tavoitteellisesti. Koskaan aiemmin en ole kuitenkaan ajatellut, että voisin olla urheilija, ja kaikki oheisharjoittelu tai edes kehonhuolto on tahtonut jäädä ”pitäis”-asteelle. Vasta tämä lähes täyden nollatason saavuttaminen herätti siihen, että voin tehdä ja tarvitaan paljon muutakin kuin hevosen selässä istumista.

Olisikin tosi mielenkiintoista kuulla, miten muut ratsastajat kokevat!

  • Onko sun ratsastus urheilua, liikuntaa, hauskanpitoa, rentoutumista, leipää pöytään?
  • Voiko olla urheilija, jos ei halua olympialaisiin?
  • Mikä on sulle oikeasti tärkeää, ja muistatko sen myös silloin, kun joudut valitsemaan, mihin käytät aikaa ja rahaa?
  • Jos ratsastat tavoitteellisesti, niin mitä muuta teet tavoitteidesi saavuttamiseksi kuin ratsastat?
  • Mikä olisi sellainen pieni asia, jonka voisit lisätä arkeesi, jättää pois tai alkaa tehdä toisin, jotta olisit vähän lähempänä tavoitteitasi?

Jatkoa tälle tekstille – noin tuhat ja sata sanaa tämän hetken tilanteesta ja harjoittelusta:
Poniäidistä (poni)urheilijaksi – osa I

Artikkelikuvassa poniäiti ja poni Ponibreedersissä vuonna 2011. Silloin, kun oltiin nuoria ja urheilullisia. Tai ainakin urheilullisempia kuin nyt. Mutta ei silloinkaan kyllä ollut mitään urheiluasennoitumista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

four × five =